Raum on ain Raum

Toisin kuin kuvasta voisi hätäisesti päätellä, en ole Raumalla vaan Grazissa työhuoneessa numero 1. Muualle suuntautuneet konferenssi- ja opetuskiertueen jälkeen olen palannut työpisteelle, jossa yritän muun muassa supistaa 45 000 merkin mittaisesta artikkelistani 30 000 merkin version (vaatii aikamoista lobotomiaa – minulle tai tekstille). Samalla vastailen sähköposteihin, hyväksyn laskuja ja matkasuunnitelmia Rondolla ja Travelilla sekä kirjoittelen joitain tarvittavia sivuja tutkimussuunnitelmiin. Tavallista akateemista puurtamista siis on tiedossa.

Tutkimuskirjallisuudesta olen saanut osittain luettua kiinnostavan Residual Media -artikkelikokoelman, joka antaa mukavasti lähtökohtia tietotekniikan kulttuuriperintöprosessin tutkimukseen. Kirjassa käsitellään muun muassa Internetin roolia muistikoneena, tietokoneiden muuttumista jätteiksi ja mielenkiintoisella tavalla myös museomedioiden ja muutamien unohtuneiden mediateknologioiden (kuten takistoskoopin) historiaa. Elähdyttäviä olivat myös kirjoitukset vinyylilevykulttuurin muotoutumisesta ja uudelleenmuokkautumisesta.

Tieteen ja teknologian tutkimuksen kriittiset kysymykset

Osallistuin viikko sitten Critical Issues on Science and Technology Studies -konferenssiin Grazissa. Kansainvälisen konferenssin järjesti IAS-STS-laitokseni. Oli hauska osallistua konferenssiin, jonka osallistujamäärä oli varsin pieni, mutta jossa osallistujia oli ympärimaailmaa. Pääpaino oli toki eurooppalaisissa osallistujissa, mutta väkeä oli tullut myös Yhdysvalloista, Intiasta, Kiinasta ja Ugandasta.

Osa esityksistä meni sellaisiin sinänsä mielenkiintoisiin ympäristö-, politiikka- ja bioteemoihin, jotka olivat kaukana omista tutkimusalueistani, mutta mukana oli myös esityksiä jotka metodisesti tai teemoiltaan tuntuivat läheisimmiltä. Itse esitin vähän vanhemman koneromanssi-tutkimusteemani, josta olin vihdoin saanut väsättyä englanninkielisen version. Samana konferenssipäivänä minulle mielenkiintoisinta antia olivat suureen eurooppalaiseen gender-tutkimusprojektiin liittyneet esitykset. Monikansallisessa hankkeessa oli vertailtu muun muassa sitä, miten nuortenlehdissä esitetään tiedettä ja teknologiaa. Hankkeeseen kuului myös osioita, joissa selvitettiin koululaisten tiedettä, teknologiaa ja sukupuolta koskevia käsityksiä ja asenteita. Projektin tarkoitus on myös pyrkiä vaikuttamaan tieteen ja teknologian tasa-arvoisempaan ja moninaisempaan esilletuontiin opetuksessa.

Omassa sessiossani oli esitykset tunteiden simuloinnista tietoteknisitä ympäristöistä ja jokapaikan tietotekniikan (ubiikin tietotekniikan) määrittelyistä teknologian suunnittelijoiden keskuudessa. Tässä vaiheessa alkoi tuntua yhä paremmin siltä, että minullakin oli jotain järkevää kommentoitavaa muista esityksistä. Ensimmäisenä konferenssipäivänä fiilis oli ollut vähän erilainen.

Konferenssi huipentui Grazin eteläpuolella Leibnizin lähellä viinitilalla pidettyyn illanviettoon, jossa jälleen kerran pääsi tutustumaan itävallan ruoka- ja juomakulttuurin parhaisiin paloihin. Normaalien viinien, juustojen ja kinkkujen lisäksi kannattaa mainita alkoholiton seljankukkamehu

Arkea IAS-STS-yksikössä

Olen taas viettämässä työviikkoa Grazissa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisen tutkimuksen yksikössä (IAS-STS). Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, yksikkö ei ole osa Grazin yliopistoa tai teknillistä yliopistoa – vaikka tekee yhteistyötä molempien kanssa (mm. niiden opiskelijoita osallistuu yksikön seminaareihin). Hallinnollisesti yksikkö kuuluu Klagenfurtin yliopistoon, vaikka onkin varsin itsenäinen. Toisaalta, tämä ei omiin yliopistokeskuskuvioihin verrattuna kuulosta yhtään kummalliselta

Muutamat ensimmäiset viikon täällä ovat sujuneet varsin rauhallisesti omiin artikkeliprojekteihini keskittyen. Työtilassa, jossa majailen, on muutamia muita tutkijoita, jotka niin ikään keskittyvät omiin juttuihinsa. Ne liittyvät muun muassa energiapolitiikkaan sekä geenimuunneltuun ruokaan. Viime viikolla yksi tutkija esittelikin tutkijaseminaarissa mielenkiintoista väitöskirjatyötään, joka liittyy paikallisen tason mahdollisuuksiin rajoittaa  geenimuunneltujen kasvien tai eläimien tuotantoa Yhdysvalloissa ja EU:ssa.

IAS-STS-yksikössä on muutamia tutkimusryhmiä, jotka keskittyvät muun muassa nimenomaan geeniteknologiaan ja ympäristöön, tieteen ja teknologian sukupuolisuuden tutkimukseen, energiateknologioiden yhteiskunnallisiin merkityksiin sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologioihin. Oma ensisijainen artikkeliprojektini täällä linkittyy nimenomaan tietotekniikan sekä sukupuolisuuden tutkimukseen. Teen englanninkielistä versioita “Tietokone rakkauden työkaluna” -teemasta, jota olen käsitellyt aiemminkin. Sen ohella pyrin edistämään myös Internetin kulttuuriseen omaksumiseen ja retropelaamiseen liittyviä tutkimusaiheitani.

Rakkaus-teemaa esittelen täällä julkisesti ensimmäisen kerran kansainvälisessä seminaarissa parin viikon kuluttua. Seminaariin on tulossa noin 50 osallistujaa eri puolilta maailmaa. Yritän kerätä täältä vielä lisää sopivaa kuva-aineistoa esitelmää varten, vaikka teksti alkaakin olla jo kasassa.

Museomagiaa

Tämän postauksen mystisyyttä lisää se, että se hävisi yhden kerran jo kokonaan: kun olin kirjoittanut tekstin ja yritin lähettää sitä, se katosi johonkin bittitaivaaseen. Tämä on uusi versio – ja osin erilainen kuin alkuperäinen.

Tietyissä museoissa on vain sitä jotakin. Kun vaeltelee joidenkin suurten museoiden hämärissä saleissa, tulee vaikutelma salaperäisten voimien läsnäolosta. Tulee olo, että sulkemisajan jälkeen museoissa tapahtuu kummia: niiden esineet heräävät eloon tai niissä järjestetään salaseurojen kokouksia ja riittejä.

Vaikutelmaa ei ole omiaan vähentämään, jos on lukenut Umberto Econ Foucault’n heilurin. Se lähtee liikkeelle ja huipentuu Pariisin Arts et Metiers -teknologiamuseoon. Foucault’n heiluri on teos kollektiivisesta pakkomielteestä, hulluudesta, jonka kouriin joutuneelle kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja kaikki teoriat selittävät toisia. Dan Brownin Da Vinci -koodi on vain laimea variaatio vähän vastaavasta historia- ja kooditeemasta ilman samanlaisia ihmisen psyyken ja lähdekritiikin tarkastelun tasoja – viihdyttävä teos toki sinällään.

Pariisin teknologiamuseossa en ole vieraillut, mutta olen tuntenut maagisia museofiboja muutamassa muussa paikassa. Ehdoton vierailukohde on Münchenin Deutsches Museum ja erityisesti sen kellarin eksyttävä ”hiilikaivos”, joka myös Econ kirjassa ja joissakin muissa fiktiivisissä teoksissa mainitaan. Kolonialistisemmasta näkökulmasta omaa taianomaisuutta on myös Amsterdamin Tropenmuseumissa. Pohjoismainen suosikkini on Uppsalan yliopistomuseo Gustavianum ja erityisesti sen anatominen teatteri, joka tuo jotenkin mieleen Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan tunnelmat.

Wienistä löytyi uusi lisä edelliseen listaan. Valtava, tiettyä kirkkomaista uskonnollisuutta ja mahtipontisuutta sisustuksellaan henkivä luonnonhistoriallinen museo (Das Naturhistorische Museum Wien) laittoi sekin mielikuvituksen liikkeelle. Vaikka kellarikerroksessa lähdettiinkin liikkeelle Vivariumista, elävien matelijoiden, kalojen ja hyönteisten osastosta, museon pääantia ovat elottomat objektit, jotka kuitenkin heräävät eloon viimeistään kävijän mielikuvituksessa.

Museon ykkösesine lienee 25 000 vuotta vanha taidokkaasti kaiverrettu Willendorffin Venus, jonka sijoittelu korostaa pienen artefaktin kulttimaisuutta ja taikuutta. Venus on esihistoriallisen näyttelyhallin keskellä omassa pimeässä huoneessaan. Hahmoon on kohdistettu yksi ainoa valo, ja vitriinin voi kiertää. Pienessä tilassa ilmastoinnin huminat ja lamput särinä syöpyvät mieleen niin, että ne vaikuttava museokäyntiin koko vierailun ajan.

Kuva Willendorfin Venuksesta tehdystä hologrammista

Luonnonhistoriallisessa museossa on toinen toistaan seuraavia saleja, joihin instrumentti-, eläin- ja mineraalikokoelmia on aseteltu tietynlaista fetisististä pakkomiellettä muistuttavalla tavalla taksonomisiksi suurkokoelmiksi, jotka olemassa olollaan tekevät museostaan elämyksellisen paljon paremmin kuin joku multimediaesitys tai kokeiltava laite. En tiedä, voiko tätä kokemusta kutsua yleväksi, mutta vaikuttava museotila itsessään, esinekokoelmat sekä yksittäiset Willendorfin Venuksen kaltaiset kulttiesineet (monessakin mielessä) yhdessä synnyttävät sen museoelämyksen, jota uuden teknologian keinoin niin usein turhaan tavoitellaan.

Wienin luonnonhistoriallisessa museossa uuden museomedian käyttö on maltillista; se sulautuu vanhaan, 1800-luvun arkkitehtuuriin, patsaisiin ja maalauksiin. Valaistuksen ja ikkunalasimaalausten käyttö on taidokasta, eikä kävijälle tarjota turhan paljon omaa tekemistä – vaikka sitäkin on lastenosastoineen ja viihtyisine kahviloineen. Suosittelen käyntiä luonnonhistoriallisessa museossa – erityisesti sellaiseen aikaan, että muita kävijöitä on vähän ja jolloin voi erityisessä tavalla uppoutua museon hämärään tunnelmaan.

Syöpäläinen sähisee

Sain tiedon, että nimimerkki ”Umpiperiä” oli kirjoittanut Turun ylioppilaslehden kolumnissaan ”Sääliyliopisto”  Porin yliopistokeskuksesta. Kolumnin pääpointti oli se, että Turun yliopiston ja kauppakorkeakoulun pitäisi lopettaa toimintansa Porissa, koska se on kallista ja ylioppilaspohjainen koulutus ei kannata muun muassa sivuaineiden vähyyden takia ja siksi, että se sotii yliopistokeskusten aikuiskoulutustehtävää vastaan. Kirjoittaja viittaa myös korkeakoulujen arviointineuvoston raporttiin ja toteaa, että yliopistokeskuksessa ei tehdä edes tutkimusta. Porin yliopistokeskus muka pyrkii ammattikorkeamaisesti opettamaan sellaista tutkimustietoa, joka on tuotettu muualla, mutta omaa tutkimusta ei juuri tehdä.

Kiitos vaan sinulle, ”Umpiperiä”! On varmaan kivaa ja terapeuttista letkautella nimimerkin suojassa hassunhauskoja uustulkintoja jo monta kertaa vääriksi osoitetuista ennakkoluuloista ja kyseenalaistaa satojen ihmisten vuosien työ. Tuollaiset pikku kolumnit eivät pänni minua ainoastaan laitoksen johtajana vaan loukkaavat myös henkilökohtaisesti. On suorastaan surkuhupaisaa lukea tuollaisesta oman tutkimuksen puutteesta, samalla kun istun Grazissa Itävallassa tieteen ja teknologian tutkimuksen arvostetussa yliopistoyksikössä, jossa olen vierailevana tutkijana. Ja kun minulta valmistuu tänä vuonna yksin tai yhdessä kollegojen kanssa pari kansainvälistä anonyymin referee-prosessin läpikäynyttä artikkelia, yksi vajaa 300-sivuinen tieteellinen monografia, useampi suomalainen tieteellinen artikkeli ja muita tekstejä sekä konferenssipapereita, ja kun toimin Suomen Akatemian rahoittaman konsortion osahankkeen, yhden Tekes- ja yritysrahoitteisen osaprojektin sekä useamman muun ulkopuolisen rahoituksen projektin johtajana, niin kysyn vaan, kuinka paljon sitä tutkimusta sitten tekevät sellaiset henkilöt, jotka eivät työskentele tällaisessa Turun yliopiston ”moraalia nakertavassa etäispesäkkeessä”? Täytyy olla tosi tehokasta.

IAS-STS

Aloitin tänään vierailevan tutkijan työni Grazin tieteen ja teknologian tutkimuksen yksikössä. Työpisteeni on vanhan jugend-talon kolmannessa kerroksessa, ja kerroksessa on toistaiseksi hiljaista. Vierailijoita ei tällä hetkellä ole monta, ja yksikön varsinainen väki työskentelee pitkälti eri kerroksessa tai kokonaan eri rakennuksessa. IAS-STS on Klangenfurtin yliopiston hallinnoima yksikkö, jolla on kuitenkin enemmän yhteistyötä Grazin yliopiston ja Grazin teknillisen yliopiston kanssa.

Grazissa on kaikkiaan noin kahdeksan korkeakoulua, edellä mainittujen lisäksi mm. taideyliopisto, yliopiston statuksen vastikään saanut opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen sekä pari ammattikorkeakoulua. Opiskelijoita on 250 000 asukkaan kaupungissa noin 40 000, eli aika vilkasta opiskelijaelämää vissiin piisaa.

Yhteyshenkilöni Günther esitteli minut kaikille paikalla olijoille. Täällä tuntuu olevan paljon energiaan ja bioteknologiaan liittyviä projekteja sekä myös informaatio- ja kommunikaation sekä gender-tutkimuksen hankkeita. Saan tulla ja mennä varsin vapaasti, kunhan ilmoittelen menemisistäni. Enemmän tai vähemmän toivottavaa tai pakollista on, että kirjoitan artikkelin yksikön vuosikirjaan, osallistun toukokuussa järjestettävään konferenssiin sekä parin viikon välein pidettäviin seminaari-istuntoihin.

Miten ja milloin musta tuli luova

Lisää juttua Creative Futures -konferenssista inspiroituneena, nyt höllemmällä kielellä:

Tää syksy on ollu oikeeta luovuuden aikaa yliopistoympyröis. Kaikki vissiin alko jo vähän aiemmin, ku akateemiset naapuriyksiköt alko kosiskella meit mukaan erilaisiin luova talous jne. -maisteriohjelmahakemuksiin. Ja sit meil on ollu tekeil tutkimus tai selvitys “Luovien alojen opiskelijoiden” työllistymisestä ja työllistymisen ennakoimisest. Nää luovat alat on täs viitannu meijän ja Taikin Porin yksikön opiskelijoihin. Ihan hyvin ovat toistaseks työllistyneet.

No sit erilainen luova kosiskelu on jatkunut Turun yo:n ja kauppakorkeen konsortiohankkeen puitteissa.

Ja juur ku pääsin kotiin Creative Futures -konferenssist, mul soitettiin Brysselist ja pyydettiin sinne seminaariin puhuun yliopistoista ja luovan toimialan kehittämisestä…

Mä en tiä, mitä täst kaikest pitäis ajatella ja mitä pitäis tehä. Just nyt ei oo luova olo ja väsyttää.  Onneks päivää piristi Philadelphian proffan Slavkon esitys luovasta johtamisesta ja luovuudesta. Slavkon mielest luovuus tarkottaa jatkuvaa leikkii ja oppimist, luova johtaminen taas sitä et tukee muiden leikkii ja oppimist, voi asettaa tavoitteit mut ei suoraan keinoi niiden saavuttamiseen. Täytyy myös taata mahollisuus epäonnistumisiin – ja pitää tietty tukee ja kannustaa. Tos on paljon kaikkee hyvää. Mä yritän muistaa leikkii ja oppii ja antaa muidenki tehä sitä, vaik nykyään tuntuu yhä useemmin silt et mihinkään tollaseen ei muka oo aikaa ja energiaa.

Negatrendit

Olen eilen ja tänään sukkuloinut Creative Futures -konferenssissa Porin yliopistokeskuksessa. Kuuntelin eilen puheenjohtajan ominaisuudessa prof. Markku Wileniuksen esitystä, jossa Wilenius vilautti tulevaisuudentutkimuksesta tutun John Naisbittin megatrendi-käsitteen ja puhui jonkin verran myös pelkojen vaikutuksesta tulevaisuuden ennakoinnissa ja luovassa toiminnassa.

Itse yhdistin mielessäni heti nämä seikat omien tutkimuskiinnostusteni mukaan uudeksi käsitteeksi: negatrendit. Negatrendit ovat jonkinlaisia vallitsevia diskursseja tai dispositiiveja, jotka vaikuttavat mm. siihen, miten suuntaamme tutkimus- ja kehitysresurssejamme. Tämän hetken yksi keskeisin negatrendi lienee ilmastonmuutos, jonka kautta panostuksemme mm. vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen on kasvamassa. Negatrendissä keskeistä on siihen liittyvä valtaisa keskustelun ja puheen määrä.

Ennen ilmastonmuutosta vallitsevia negatrendejä ovat olleet mm. kylmä sota (vrt. Paul Edwardsin ajatus suljetun maailman diskurssista) ja erilaisiin ydin(ase)katastrofeihin liittyvät ilmiöt. Yhtä lailla pienemmät negatrendit ovat näyttäytyneet mm. otsoniaukko- ja happosadediskurssien muodossa.

Huomasin tosin juuri, että totta kai joku muukin oli keksinyt negatrendi-sanan tai käsitteen. Sitä on käyttänyt ainakin Sirkka Heinonen jo vuonna 1990.

Tutkimukset, hutkimukset ja jutskimukset

Työkavereiden kanssa manailimme äsken kahvipöydässä sitä, miten eri kanssaihmistemme käsitykset tieteellisestä “tutkimuksesta” vaihtelevat. Kehittelimme seuraavaa jaottelua, jonka avulla muutamia tutkimuksen kaltaisia toimintoja voisi määrittää:

jutut -> jutskat -> jutskimukset

Jutskimukset ovat sellaisia aineistolähtöisiä hommia (tai niiden tuotoksia), joissa on kovalla töhinällä kerätty vähän sitä ja tätä ja mahdollisesti julkaistu vähän niin ja näin. Jos jutskimukset liittyvät vaikkapa paikallishistoriaan, tuloksena on vähintään suku- tai kyläriita.

Tutkitaan tai hutkitaan -sanonta siivitti kehittämään hutkimukset-kategorian. Hutkimukset ovat deduktiivisesti toteutettuja jutskimuksia, joissa tekijä keskittyy osoittamaan omaa erinomaisuuttaan ja haukkumaan kaikkea mahdollista. Myös hutkimukset johtavat tyypillisesti riitatilanteisiin.