Knausin kirjoitusautomaatti

Wienin tekniikan museossa (Technischen Museum Wien) oli juhannuksena 100 museotuntia -tapahtuma, jonka aikana museo oli auki yötä päivää ilmaiseksi. Museokävijöille tarjottiin perusnäyttelyn lisäksi myös luentoja, klassikkoelokuvia Chaplinin Nykyajasta ja Langin Metropoliksesta Bladerunneriin sekä teknisiä esityksiä. Sadan tunnin aukiolo huipensi museon satavuotisjuhlat.

Museossa esiteltiin muun muassa jonkinlaista kauko-ohjattavaa ilmassa liikkuvaa medusaa.

Museorakennus, jonka peruskiven muurasi keisari Frans Josef 20. kesäkuuta 1909, sijaitsee lähellä Schönbrunnin palatsia ja puistoa. Museossa on näyttelytilaa kaikkiaan 22 000 neliömetriä, jotka on jaettu muun muassa liikennettä, mediateknologiaa, energiaa, massatuotantoa, raskasta teollisuutta sekä musiikki-instrumentteja käsitteleviin osastoihin. Siinä missä aiemmin vierailemani Bratislavan tekniikan museo oli perinteisen öljyinen, valtavien koneiden vaikuttavuuteen perustuva tekniikan museo, Wienin museo muistutti vahvemmin tiedekeskusta, jossa on satsattu visualisointiin sekä kokeiltavuuteen. Hauska yksityiskohta olivat toisen kerroksen muovilieriöt, joiden sisällä saattoi tutustua sähkön ja robotiikan populaarimarkkinointiin. Monista muista pääkaupunkien tekniikan museoista Wienin erottavat mielestäni nimenomaan laadukkaat musiikki-instrumenttien ja massatuotannon osastot. Muut osastot ovat hyvin samankaltaisia kuin muuallakin.

Jos Wienin luonnonhistorialliseen museoon piti mennä katsomaan Willendorfin Venusta, niin myös tekniikan museosta löytyi omakohtainen kulttiesine. Hieman vaikealta paikalta, ylimmän kerroksen porrastasanteelta löytyi etsimäni laite, Friedrich von Knaussin (1724-1789) vuonna 1760 suunnittelema kirjoitusautomaatti. Se pystyi kirjoittamaan lyhyitä kaunokirjoitustekstejä mustekynää aina välillä uudelleen kastaen metalliselle lieriölle tallennettujen ohjeiden mukaan. Tässäkin laitteessa taidokkaan mekaniikan ohella olennaista oli koristeellinen ja mahtava esille tuonti kirjoittavine jumalattarineen ja kultauksineen. Hovimekaanikko Knaus suunnitteli myös muita automaatteja, kuten puhekoneita, mutta niitä ei ole laajemmin säilynyt.

Tutustuin Knausiin ja hänen automaattiinsa lukiessani vastikään Robert Löhrin Der Schachautomat (2005) -kirjan englanninkielistä käännöstä. Teos kuvaa fiktiivisesti paroni Wolfgang von Kempelenin (1734-1804) kuuluisan 1770 Wienissä esitellyn shakinpeluukoneen varhaisvaiheita. Vaikka teos perustuukin tositapahtumiin, osa kirjassa kuvatuista henkilöistä ja tapahtumista on keksittyjä. Hovimekaanikko von Knaus esiintyy myös kirjassa automaatteineen sivuhenkilönä.

Sittemmin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja esitelty von Kempelenin shakkiautomaatti tuhoutui shakkilautaa lukuun ottamatta tulipalossa Philadelphiassa 1854. Siitä on rakennettu myöhemmin kopioita, ja Wienin tekniikan museossa voi tutustua shakkikoneen kolmiulotteiseen multimediaesitykseen, jossa näytetään myös, miten automaatin sisään oli piilotettu shakkia todellisuudessa pelaava ihminen. Kone – niin mestarillinen ja kiehtova kuin se olikin – perustui siis huiputukseen. Knausin kirjoitusautomaatti sen sijaan on ehta, pelkästään mekaniikkaan, pohjaava koje.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme “nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. “puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Tekniikan museo Bratislavassa

Slovakian pääkaupungissa, lähellä päärautatieasemaa, sijaitsee erityisesti liikennetekniikkaan erikoistunut museo. Bratislavan tekniikan museota ei ole mainittu kaikissa kaupungin nähtävyyksiä kuvaavissa esitteissä ja opaskirjoissa, mutta vanhoissa punatiilisissä rautatierakennuksissa sijaitseva museo on silti vierailun arvoinen. Erityisen mieleinen paikka on rautatie-, moottoripyörä- ja autoharrastajalle, sillä nämä kokoelmat olivat kaikkein laajimmat ja monipuolisimmat. Näytteillä hallien takana olevilla raiteilla ei ollut ainoastaan junakalustoa, vaan sisältä löytyi myös liikenteen ohjaukseen ja tiedonvälitykseen liittyvää esineistöä.

Ajoneuvokokoelmat painottuivat itäeurooppalaisiin kulkuneuvoihin luksus-Tsaikoista ja Zileistä arkisempiin Skodiin sekä Wartburgeihin, sellaisiin joita näki putputtavan Suomenkin teillä vielä 1970- ja 1980-luvuilla. Auto- ja moottoripyöräosastojen katossa roikkui kuvia vanhoista automainoksista, mikä elävöitti museoympäristöä. Muuta elävöitystä ei juuri ollutkaan, opastekstit olivat niukkoja, eikä museossa ollut lapsille ja tai aikuisille tarkoitettuja kokeiltavia esineitä tai rakenteluosastoja. Museon harrastajatilat autoklubihuoneineen kertoivat siitä, että tämänkin museon toiminnan taustalla lienee runsaasti innokkaiden harrastajien ja tekniikan alalla työskennelleiden henkilöiden talkootyötä.