Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Vaaroja hautausmaalla

Wienin keskushautausmaa on mielenkiintoinen – jopa karmivakin paikka. Sieltä voi bongata kuuluisia mullanalaisia säveltäjiä ja myös kasaripoppari Falcon (jonka hautaa emme valitettavasti vielä löytäneet), sodan pommituksessa tuhoutuneita hautakiviä sekä lasten hautausmaan, jossa haudat on koristeltu leikkikaluilla ja tuuliviireillä.

Hautausmaalla vaanivat kuitenkin vaarat. Kyseessä ei ole mahdollinen yöaikaan näyttäytyvä zombi tai vampyyri vaan koiperhonen, jonka karvat voivat aiheuttaa allergisen reaktion. Vai mitä tuo kyltti oikein tarkoittaa?

Viininmaistelua elokuvateatterissa

Olemme Wienissä käyneet toistaiseksi katsomassa kolme elokuvaa, Kolmas mies -klassikon, uuden Star Trekin ja Slumdog Millionairen. Kaikki filmit ovat olleet omalla tavallaan erinomaisia, mutta miellyttävä elokuvakokemus on rakentunut myös muista tekijöistä. Nuo filmit olemme käyneet katsomassa eri teattereissa, joista kaikki ovat olleet pieniä ja nuhjuisia, mutta henkineet todellista elokuvainnostusta. Kaikissa teattereissa on ollut myös miellyttävä kahvila, jossa olisi voinut viettää aikaa vähän pidempäänkin.

Toistaiseksi ehkä kaikkein kivoin teatteri on ollut Votivkirchen lähellä sijaitseva VotivKino, joka on myös hauskalla tavalla paketoinut elokuvaelämyksiä ruuan ja juoman kanssa. Votiv Kinosta löytyvät toki Suomestakin tutut vauva-kinokonseptit, mutta siellä järjestetään niin ikään sunnuntaisin elokuva-aamiaisia, jolloin voi ostaa aamiaisen ja filmin yhteislipun. Aamiaistarjoilu alkaa kymmenen jälleen, mistä kylläinen filmiväki siirtyy seuraavaan elokuvanäytöstä. Toisenlaista nautintoa tarjoavat puolestaan viininmaistelun ja elokuvan yhdistelmät, joissa filmiä voidellaan usean paikallisen viinitilan vaihtelevilla tuotteilla. Tällaisia mahdollisuuksia tulee ikävä, kun palaa Suomeen popkorneja tulvivien multipleks-teattereiden ja Hollywood-räiskintöjen pariin.

Raum on ain Raum

Toisin kuin kuvasta voisi hätäisesti päätellä, en ole Raumalla vaan Grazissa työhuoneessa numero 1. Muualle suuntautuneet konferenssi- ja opetuskiertueen jälkeen olen palannut työpisteelle, jossa yritän muun muassa supistaa 45 000 merkin mittaisesta artikkelistani 30 000 merkin version (vaatii aikamoista lobotomiaa – minulle tai tekstille). Samalla vastailen sähköposteihin, hyväksyn laskuja ja matkasuunnitelmia Rondolla ja Travelilla sekä kirjoittelen joitain tarvittavia sivuja tutkimussuunnitelmiin. Tavallista akateemista puurtamista siis on tiedossa.

Tutkimuskirjallisuudesta olen saanut osittain luettua kiinnostavan Residual Media -artikkelikokoelman, joka antaa mukavasti lähtökohtia tietotekniikan kulttuuriperintöprosessin tutkimukseen. Kirjassa käsitellään muun muassa Internetin roolia muistikoneena, tietokoneiden muuttumista jätteiksi ja mielenkiintoisella tavalla myös museomedioiden ja muutamien unohtuneiden mediateknologioiden (kuten takistoskoopin) historiaa. Elähdyttäviä olivat myös kirjoitukset vinyylilevykulttuurin muotoutumisesta ja uudelleenmuokkautumisesta.

Mini-jätskiauto

Siinä missä kuohuviinipullot ovat täällä jättimäisiä, niin jätskiautot kuuluvat höyhensarjaan. Ohessa otos parin viikon takaa Wienin keskustan liepeiltä.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme “nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. “puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Illalliskutsut maailmanpyörässä

Niin, moinen on mahdollista Wienin Praterin huvipuiston 1800-luvun lopussa rakennetussa maailmanpyörässä. Härvelissä on umpivaunuja, joista joihinkin on laitettu ruokapöytiä. Vaunuja saa vuokrata yksityistilaisuuksia varten. Me tosin olimme maailmanpyörässä vapunpäivänä ihan tuikitavallisella kierroksella, mutta maailmanpyöräillallinen pimeän aikaa voisi olla kyllä hieno kokemus.

Jugend-uimahalleja

Liikuntaa on tullut harrastettua täällä Itävallassa turhan vähän, mutta olen yrittänyt käydä Wienissä uimassa (linkki Wienin uimaloihin). Ensin kävin muutaman kerran Amalienbad-uimalassa, jota kehuttiin matkaoppaassa. Halli olikin hieno, 1900-luvun alussa rakennettu Jugend-uimala, jonka ilmeisesti 1980-luvulla tapahtuneessa remontissa oli kohtalaisen hyvin onnistuttu säilyttämään paikan tunnelma. Amalienbad meni kuitenkin kiinni jo huhtikuun alkupuolella, jonka jälkeen pidin pari viikkoa uimataukoa.

Viime viikonloppuna ajoimme sattumalta raitiovaunulla Jörgerbadin ohi, ja sekin rakennus vaikutti ulkoa viihtyisältä. Halli osoittautuikin suunnilleen Amalienbadin ikäiseksi ja tyyliseksi: allasosastoa kiertävät parvet, joilta löytyvät puhuhuonetilat ja erilaisia palveluita. Jörgerbadin viimeisimmästä remontista ei liene kovin kauan aikaa, ja se olikin paremmassa kunnossa kuin Amalienbad. Se ei kuitenkaan ollut sisältä yhtä vanhahtavan viihtyisä.

Yhteistä molemmille uimahalleille on se, että erilaisia allasvalvojia tuntuu riittävän paljon, vesi on lämpimämpää kuin Suomen uimahalleista, aulakahvilasta saa viiniä ja olutta ja lippukassa ja kaapinavaimien antopiste ovat erillisiä. Uimaetiketti myös eroaa suomalaisesta. Altaassa uidaan sikin sokin, eikä esim. kierretä allasta tai ratoja vastapäivään. Näissä halleissa ei ole omia ratoja kuntouimareille.

Saunassa en ole vielä käynyt, sillä saunoihin on oma, kallis maksunsa. Niissä on myös joskus perhevuoroja, joka tarkoittaa sitä, että yksinäiset miehet tai miesryhmät eivät saa mennä saunomaan ilman naisseuraa ja/tai lapsia. Naku-uintiakin Jörgerbadissa näyttäisi olevan lauantaisin, mutta nakutunnit päättyvät nyt huhtikuun lopussa, joten ne jäävät kokeilematta.

Arkea IAS-STS-yksikössä

Olen taas viettämässä työviikkoa Grazissa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisen tutkimuksen yksikössä (IAS-STS). Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, yksikkö ei ole osa Grazin yliopistoa tai teknillistä yliopistoa – vaikka tekee yhteistyötä molempien kanssa (mm. niiden opiskelijoita osallistuu yksikön seminaareihin). Hallinnollisesti yksikkö kuuluu Klagenfurtin yliopistoon, vaikka onkin varsin itsenäinen. Toisaalta, tämä ei omiin yliopistokeskuskuvioihin verrattuna kuulosta yhtään kummalliselta

Muutamat ensimmäiset viikon täällä ovat sujuneet varsin rauhallisesti omiin artikkeliprojekteihini keskittyen. Työtilassa, jossa majailen, on muutamia muita tutkijoita, jotka niin ikään keskittyvät omiin juttuihinsa. Ne liittyvät muun muassa energiapolitiikkaan sekä geenimuunneltuun ruokaan. Viime viikolla yksi tutkija esittelikin tutkijaseminaarissa mielenkiintoista väitöskirjatyötään, joka liittyy paikallisen tason mahdollisuuksiin rajoittaa  geenimuunneltujen kasvien tai eläimien tuotantoa Yhdysvalloissa ja EU:ssa.

IAS-STS-yksikössä on muutamia tutkimusryhmiä, jotka keskittyvät muun muassa nimenomaan geeniteknologiaan ja ympäristöön, tieteen ja teknologian sukupuolisuuden tutkimukseen, energiateknologioiden yhteiskunnallisiin merkityksiin sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologioihin. Oma ensisijainen artikkeliprojektini täällä linkittyy nimenomaan tietotekniikan sekä sukupuolisuuden tutkimukseen. Teen englanninkielistä versioita “Tietokone rakkauden työkaluna” -teemasta, jota olen käsitellyt aiemminkin. Sen ohella pyrin edistämään myös Internetin kulttuuriseen omaksumiseen ja retropelaamiseen liittyviä tutkimusaiheitani.

Rakkaus-teemaa esittelen täällä julkisesti ensimmäisen kerran kansainvälisessä seminaarissa parin viikon kuluttua. Seminaariin on tulossa noin 50 osallistujaa eri puolilta maailmaa. Yritän kerätä täältä vielä lisää sopivaa kuva-aineistoa esitelmää varten, vaikka teksti alkaakin olla jo kasassa.

Museomagiaa

Tämän postauksen mystisyyttä lisää se, että se hävisi yhden kerran jo kokonaan: kun olin kirjoittanut tekstin ja yritin lähettää sitä, se katosi johonkin bittitaivaaseen. Tämä on uusi versio – ja osin erilainen kuin alkuperäinen.

Tietyissä museoissa on vain sitä jotakin. Kun vaeltelee joidenkin suurten museoiden hämärissä saleissa, tulee vaikutelma salaperäisten voimien läsnäolosta. Tulee olo, että sulkemisajan jälkeen museoissa tapahtuu kummia: niiden esineet heräävät eloon tai niissä järjestetään salaseurojen kokouksia ja riittejä.

Vaikutelmaa ei ole omiaan vähentämään, jos on lukenut Umberto Econ Foucault’n heilurin. Se lähtee liikkeelle ja huipentuu Pariisin Arts et Metiers -teknologiamuseoon. Foucault’n heiluri on teos kollektiivisesta pakkomielteestä, hulluudesta, jonka kouriin joutuneelle kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja kaikki teoriat selittävät toisia. Dan Brownin Da Vinci -koodi on vain laimea variaatio vähän vastaavasta historia- ja kooditeemasta ilman samanlaisia ihmisen psyyken ja lähdekritiikin tarkastelun tasoja – viihdyttävä teos toki sinällään.

Pariisin teknologiamuseossa en ole vieraillut, mutta olen tuntenut maagisia museofiboja muutamassa muussa paikassa. Ehdoton vierailukohde on Münchenin Deutsches Museum ja erityisesti sen kellarin eksyttävä ”hiilikaivos”, joka myös Econ kirjassa ja joissakin muissa fiktiivisissä teoksissa mainitaan. Kolonialistisemmasta näkökulmasta omaa taianomaisuutta on myös Amsterdamin Tropenmuseumissa. Pohjoismainen suosikkini on Uppsalan yliopistomuseo Gustavianum ja erityisesti sen anatominen teatteri, joka tuo jotenkin mieleen Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan tunnelmat.

Wienistä löytyi uusi lisä edelliseen listaan. Valtava, tiettyä kirkkomaista uskonnollisuutta ja mahtipontisuutta sisustuksellaan henkivä luonnonhistoriallinen museo (Das Naturhistorische Museum Wien) laittoi sekin mielikuvituksen liikkeelle. Vaikka kellarikerroksessa lähdettiinkin liikkeelle Vivariumista, elävien matelijoiden, kalojen ja hyönteisten osastosta, museon pääantia ovat elottomat objektit, jotka kuitenkin heräävät eloon viimeistään kävijän mielikuvituksessa.

Museon ykkösesine lienee 25 000 vuotta vanha taidokkaasti kaiverrettu Willendorffin Venus, jonka sijoittelu korostaa pienen artefaktin kulttimaisuutta ja taikuutta. Venus on esihistoriallisen näyttelyhallin keskellä omassa pimeässä huoneessaan. Hahmoon on kohdistettu yksi ainoa valo, ja vitriinin voi kiertää. Pienessä tilassa ilmastoinnin huminat ja lamput särinä syöpyvät mieleen niin, että ne vaikuttava museokäyntiin koko vierailun ajan.

Kuva Willendorfin Venuksesta tehdystä hologrammista

Luonnonhistoriallisessa museossa on toinen toistaan seuraavia saleja, joihin instrumentti-, eläin- ja mineraalikokoelmia on aseteltu tietynlaista fetisististä pakkomiellettä muistuttavalla tavalla taksonomisiksi suurkokoelmiksi, jotka olemassa olollaan tekevät museostaan elämyksellisen paljon paremmin kuin joku multimediaesitys tai kokeiltava laite. En tiedä, voiko tätä kokemusta kutsua yleväksi, mutta vaikuttava museotila itsessään, esinekokoelmat sekä yksittäiset Willendorfin Venuksen kaltaiset kulttiesineet (monessakin mielessä) yhdessä synnyttävät sen museoelämyksen, jota uuden teknologian keinoin niin usein turhaan tavoitellaan.

Wienin luonnonhistoriallisessa museossa uuden museomedian käyttö on maltillista; se sulautuu vanhaan, 1800-luvun arkkitehtuuriin, patsaisiin ja maalauksiin. Valaistuksen ja ikkunalasimaalausten käyttö on taidokasta, eikä kävijälle tarjota turhan paljon omaa tekemistä – vaikka sitäkin on lastenosastoineen ja viihtyisine kahviloineen. Suosittelen käyntiä luonnonhistoriallisessa museossa – erityisesti sellaiseen aikaan, että muita kävijöitä on vähän ja jolloin voi erityisessä tavalla uppoutua museon hämärään tunnelmaan.