Olut joka elähdytti elämääni

Onko sellaisia? Kenties, mutta eipä juuri ole tullut vastaan viime aikoina ainakaan makunsa puolesta.

Amerikkalaisissa oluissa tuntuu olevan vikana sama kuin australialaisissa. Yritystä kyllä löytyy, mutta olut tarjoillaan aivan liian kylmänä – samoin kuin huoneiden ilmastointi tuntuu olevan järjestään liian viileällä joka paikassa. Amerikkalaiset ovat hyvin kokeellisia oluiden kanssa, ja kokeilunhalu menee välillä turhankin pitkälle, mutta pidin kylmyydestä huolimatta chicagolaisen Rock Bottom-mikropanimon suodattamattomasta vadelmavehnäoluesta. Chicagossa join myös ainakin yhtä pikkupanimon tummaa lageria sekä suodatettua vehnäolutta, mutta merkkejä en laittanut ylös.

Entä mitä on vikana unkarilaisissa oluissa? Niitäkin tuli jokin aika sitten maisteltua (esim. Sopron ja Borsodi), mutta pikavisiitillä kurkusta kaatui vaan peruslagereita, joissa ei ollut sen enempää hurraamista kuin missä tahansa bulkkilagereissa. Unkarissa kannattaa juoda ennemmin viinejä. Samaan kastiin menevät oikeastaan myös Slovakia ja Slovenia: lähinnä vaaleaa ja ääritapauksissa tummaa lageria löytyy, jos ei ole oikein touhukas olutlaatujen etsimisessä.

Itävaltalaisissa oluissa on niin ikään vikana mielikuvituksettomuus. Paikallisia merkkejä on, mutta suurempia eroja ei ole lagereissa havaittavissa (tietty sehän on koko touhun idea kaiketi). Muutaman paremmankin olen saanut sisuksiini, esimerkiksi yliopistokampusalueen “yliopistopanimon” tumman professori-oluen. Se on ehkä toistaiseksi Itävallan olutkokemukseni huipentuma. Luultavasti nauttimishetki ja seurakin vaikuttivat asiaan. Venhnäoluet ovat Itävallassa järjestään Saksasta tuotuja. Ainoa merkittävä oma merkki taitaa olla Edelweiss, joka onkin ihan maukas.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme “nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. “puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Hauptplatzin digiyllätys 8-)

Tutkijaseminaarin jälkeen piipahdin lasillisella muiden seminaarilaisten kanssa, ja testasin ensimmäistä kertaa Almdudler-limsasta ja paikallisesta Murauer-oluesta sekoitettua Radleria. Kun auringon laskiessa suuntasin Grazin keskusaukion ratikkapysäkille, koin anadigiyllätyksen: suljettujen torikojujen etulevyissä oli kuvattuina värikkäitä hymiöitä.
Samaan aikaan aukiolle pölähti lauma turisteja, jotka innokaasti näpsivät otoksia toisistaan, aukion arvorakennuksista sekä keskellä jököttävästä pompöösistä patsaasta. Minäkin kaivoin kameran esiin, mutta kuvasin torikojuja. Pitivät varmaan minua pimahtaneena, kun taltioin ihan väärää kohdetta. Sama vaikutelma syntyi Bled-järvellä Sloveniassa, kun upeiden järvimaisemien sijasta syvennyin kuvaamaan rannan metalliroskista, johon oli hakattu järven nimi.

Rakastan olutta…

… voisi olla lausahdus omasta suustani, mutta nyt se liittyy Ljubljanassa bongaamaani digi-ilmiöön.

Ljubljanan graafisen taiteen galleriassa oli näyttely tietokonepeligrafiikoista, ja näyttelyn yhteydessä saattoi lueskella paikallisia Joker-tietokonelehtiä. Nopean selailun perusteella niiden sisältö näytti suht samalta kuin Suomessa, mutta kuvamaailman seksistisyys kiinnitti huomiota – ehkä siksi että en voinut lukea tekstejä. Ylemmässä kuvassa on kuitenkin vaihteeksi mieslihaa, joka teemaltaan  minusta viittaa kuitenkin enemmän televisonkatsojiin kuin tietokonepelaajiin.

Lyhyt Slovenian-matka meni pitkälti ystäviä tavatessa sekä kaupunki- ja luontokohteisiin tutustuessa, mutta matkan varrelle sattui tietokonenäyttelyn (oheisessa kuvassa yllä  sen juliste) myös pari digi-aiheista kuvaa. Lähellä Ljubljanan rautatieasemaa talon seinään oli maalattu tietokoneen kuva, joka liittyi luultavasti rakennuksessa toimivaan alan yritykseen. Myös paikallisessa eurovaalimainoksessa oli tietokonetematiikkaa.

Yo-panimo

Kävin tänään piiipahtamassa Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten laitoksella katsomassa mm. tulevaa vierailuluentopaikkaani. Vierailun jälkeen juutuin kampusalueen ulkoterassille (Universität Bräuhaus), jossa hevoskastanjat alkoivat jo puhjeta lehteen ja jossa tarjottiin mukavan viljaisen makuista lager-olutta.  Tarjolla oli kaikkinensa esimerkiksi maisteri- ja professori-oluita, joita ei kuitenkaan vissiin tehdä yliopistolla.  Yliopiston erikoisoluet panee Stiftsbrauerei Schlägl. Terassilla oli mukava lueskella arvioitavanani olevaa lopputyötä. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Ottaa kringerin, ja toisenkin

Päivä kului muun muassa tulevia töiden matkareittejä kokeillessa. Ratikalla ajaessa “sattumalta” vastaan tuli myös Ottakringerin panimo, jonka kaupassa pääsi testailemaan tehtaan ja sen yhteistyökumppaneiden tuotteita: Wiener Pilsin Gold Fassl oli mukavan viljanmakuinen ja aavistuksen humalainen. Suodattamattomassa Ottakringer Zwicklissä maistui hiiva, ja tumma Zwickl oli puolestaan mukavan paahtuneen maltaan makuinen. Molemmat viimeksi mainituista olivat vissiin pastoroimattomia ja siten nopeasti juotavia Niitä ei saanutkaan kaupasta pullotteina. Muita pulloja kyllä ostimme.

Päivän digijuttu: Vectone käyttää prepaid-liittymissään jotain ihmeen smart roaming -toimintoa, joka tarkoittaa sitä, että soittaessa ulkomaille pitää numeron eteen naputella tietty koodi. Sitä käyttämällä soitto kurvaa jotain ihme kautta perille halvemmalla. Lieneekö niin, että soitto yhdistetään kohdemaahan netin kautta?
Huomioita Itävallasta: Ihmisten kohteliaisuustaso on Suomen luokkaa, ei juuri hymyjä tai anteeksipyyntöjä, jos esim. ratikassa tai metrossa vähän toista tönii. Jonotustaktiikka on ainakin minua aggressiivisempaa. Pari kertaa kun olen haahuillut, en ihan edellisen jonottajan tuntumassa, väliin on kiilannut joku muu. Päämäärätietoisempaa jonottamista minun on siis harjoiteltava.