Katsotaan ruutua yhdessä

Kesäkuusta elokuuhun Wienin raatihuoneen torilla on suuri ulkoilmakatsomo. Ihmiset kokoontuvat seuraamaan – joka ilta sankoin joukoin – ilmaiseksi jättimäiseltä videoruudulta oopperaa, rock-konsertteja, balettia ja muuta viihdettä. Urheilua ei kuitenkaan ole tarjolla, niin kuin useimmissa public viewing -tilaisuuksissa sporttibaareissa tai suurten urheilukilpailujen yhteydessä jopa stadioneilla tai halleissa.

Kokemus on osin erilainen kuin livetapahtumissa. Nyt oopperaa ei tarvitse tuijottaa hiiren hiljaa, vaan välillä voi livahtaa ruoka-alueelle syömään tai hakemaan olutta tai viiniä katsomoon. Ja jos esitys tuntuu tylsältä, voi lähteä kokonaan pois. Esiintyjiä ei näe oikeasti, mutta toisaalta taitavan ohjaajan käsittelyssä pääsee seuraamaan läheltä laulajien ja sivuhenkilöiden ilmeitä ja eleitä. Äänentoisto on verraten hyvää.

Ihmiset lienevät tottuneet ruudun katseluun myös livetilanteissa. Livekonserteissa esitystä on usein helpompi seurata videoscreeniltä, jos väkeä on paljon ja jos ei halua raivata tietään eturiviin. Ja ainakin itse olen eksyksissä sellaisissa urheilukilpailuissa, joissa hidastuksia ja ottelutilanteita ei pääse seuraamaan uusintoina videotaululta. Urheilutapahtumiin täytyy keskittyä eri tavalla, eikä se tunnu helpolta. Urheilu onkin niin läpikohtaisin medioitunutta, että “puhdas” kokemus ilman selostuksia ja kuvaruutuja tuntuu katsomossa kummalliselta. Sama ilmiö alkaa tulla yhä voimakkaammin esiin myös konserteissa ja kohta jopa oopperassa.

Jotkin asiat vielä kuitenkin aiheuttavat hämmennystä, kun tuijotan väkijoukossa jättimäistä videotaulua: pitäisikö muutaman vuoden takaisille taltioinneille taputtaa kunkin artistin lopetettua esityksensä? Pitäisikö käsiä läpyttää kunkin nauhoitetun ooppera-aarian jälkeen?

LiveAfrica-konsertin (2005) lähetys Wienin raatihuoneenpuistossa 27.7.2009.

Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Depeche Mode valloitti märässä Bratislavassa

Bussipysäkeilläkin mainostettiin keikkaa. Kuva otettu bussin sisältä ennen ovien sulkeutumista Bratislavan rautatieaseman edessä

Brittiläinen syntsapop-klassikko Depeche Mode konsertoi eilen Bratislavassa osana Tour of the Universe -kiertuettaan, ja suuntasimme Wienistä naapurimaahan konserttikäynnille. Yhtye esiintyy Itävallassa vasta loppuvuodesta, jolloin olemme jo takaisin Suomessa. Olin ollut DM:n keikoilla useita kertoja aiemmin Suomessa Helsinki Areenalla, mutta odotin innolla ensimmäistä stadionkeikkaani. Paikan päällä tosin paljastui, että Bratislavan jalkapalloon ja yleisurheiluun tarkoitettu Inter-”stadion” ei tosin muistuttanut Helsingin olympiastadionia vaan pikemminkin Porin Isomäen yleisurheilu- ja jalkapallostadionia (lempinimeltään Ikuisen Tuulen Stadion) tai Turun Kupittaan jalkapallostadionia – ennen remonttia.

Vaikka netistä ei meinannut löytyä selkeitä ohjeita stadionille pääsemiseksi julkisilla kulkuvälineillä, pääsimme melko helposti paikalle Bratislavan rautatieasemalta bussilla. Saimme onneksi apua slovenialaiselta ystävältäni, joka lähes kielitaitoisena pystyi kaivamaan netistä meille tarvittavan kulkutiedot bussiaikatauluineen ja satelliittikuvineen. Satelliittikuvasta hän päätteli stadionin todennäköisen sisäänkäynnin suunnan.

Nokia näkyi vahvasti stadionilla ja sen ulkopuolella, josta tämä kuva

Paikalla ei näyttänyt olevan narikkaa, ja järjestysmies dumppasi tylysti mukana olleet vesipullomme, eväämme (hapankorppuherkut, nyyh!) ja sateenvarjomme portin sivuun. Ne olivat kiellettyjä. Tavaroiden ”säilytyspaikka” ei antanut paljon toivoa jälleennäkemisestä, ja kun tulimme konsertin jälkeen samaan paikaan, sateenvarjoa ei enää tietenkään ollut enää missään. Otimme ensi hätään maasta mukaan jonkun muun rikkinäisen sateenvarjon.

Sadevarusteet olivat konsertissa todella tarpeen, sillä ilma muistutti todella Suomen kesäfestareiden tavallisia ilmasto-olosuhteita. Valitettavasti Pori Jazz -varustuksemme kumisaappaineen, sadepukuineen ja sadelakkeineen olivat koto-Suomessa, joten olimme nyt vähän puutteellisin kamoin liikkeellä.

Konsertin aikana sade taukosi välillä mutta yltyi taas loppua kohden melkoisesti. Siinä vaiheessa yhteen pakkautuneen väkijoukon suoja ei enää riittänyt, ja lopputulos oli lähes likomärkä. Onneksi stadionin maa oli pääosin peitetty suojapeitteellä, joten touhu ei mennyt festarimutapainiksi. Tuntui siltä, että konserttiyleisö alkoi lopussa väsähtää rankkaan sateeseen, mutta pääosin tunnelma oli mahtava – varsinkin alhaalla lähellä lavaa, jossa seisoimme. Kaarrekatsomo täyttyi sekin, mutta siellä näytti olevan valjumpi meininki. Ei alhaalla tällainen pikkuihminen paljon mitään nähnyt, eivätkä sounditkaan olleet täydelliset mutta innostuneessa, käsiä heiluttavassa ja laulavassa tungoksessa oli mainiota osallistua moiseen joukkoinnostukseen.

Jotain saattoi nähdä lavan ja videotaulujen lisäksi myös ihmisten kännyköiden ja digikameroiden ruuduilta. Ei ihme, että kiertueen yksi pääsponsori on Nokia. Niin tärkeässä osassa digilaitteet ovat tällaisissa konserttitapahtumissa: Ihmiset (minä mukaan lukien) soittelevat toisille ”Arvaas missä olen ?” -puheluja, yrittävät paikallistaa kavereitaan paikalta soittojen ja tekstareiden avulla sekä ennen kaikkea tallentavat pätkiä esityksestä, itsestään ja muusta yleisöstä kuvaamalla ja videoimalla. Ilmeisesti jotkut olivat lähettäneet lyhyitä viestejä muun muassa biisilistoista jo konsertin aikana Depeche Mode -keskustelupalstoille Internetiin.

Kuinka monta kameraa ja kännykkäkameraa löydät kuvasta?

Olin etukäteen siinä käsityksessä, että itäeurooppalaiset DM-fanit ovat fanaattisempia kuin muualla. Vaikea sanoa, mutta yleisön yleisilme oli ehkä rokimpi kuin vaikkapa Suomessa, yhtä keski-ikäinen jo tätä nykyä tosin. Kaapinkokoiset slovakialaiset rokkikarpaasitkin kuitenkin tuntuivat tarpeen tullen herkistyvän hiljaa kuuntelemaan keikan balladijaksoja (Martin Goren putkeen laulamat Little Soul ja Home), jonka jälkeen taas huudettiin ja hyppelehdittiin reippaampien biisien tahdissa. Eniten innostusta tuntuivat herättävän vanhat klassikkobiisit (A Question Of Time, Fly On The Windscreen, Never Let Me Down Again). Lähes kaikki muutkin saivat hyvän vastaanoton, vaikka pari uusimman levyn (Sounds of the Universe 2009) heikointa livekipaletta (erityisesti Come Back) ohitettiin aika kevyesti. Itsekin huokaisin helpotuksesta, silloin kun tiesin että uusimman levyn pakolliset kappaleet olivat ohi (olin katsonut aiempien keikkojen biisilistan etukäteen netistä).

Depeche Mode on juuri saapunut lavalle

Keikka oli yksi parhaista, joilla olen ollut, vaikkeivät esitetyt kappaleet tai niiden sovitukset tuottaneetkaan suurempia yllätyksiä edellisten kiertueiden keikkoihin verrattuna. Vanhoja biisejä ei tosin esitetä alkuperäisessä asussaan, vaan ne ovat saaneet kaikki tuoreen vivahteensa. Biisejä esitettiin tasaisesti monilta levyiltä, mutta kaikkein varhaisimmat oli jätetty pois. Yhtään kappaletta Depeche Mode ei soittanut Exciter-levyltäkään (2001) – mikä nyt ei ole kovin suuri ihme, koska se on ehkä yhtyeen surkein pitkäsoitto. Myös edellinen levy, Playing the Angel (2005), oli jo unohdettu yhtä biisiä lukuun ottamatta (Precious) – ehkä vähän turhaan, vaikka varmasti fanit olivat tulleet kokemaan nimenomaan vanhoja klassikoita, joita välillä sairastellut laulaja David Gahan tulkitsi tuttuun tyyliin lanteet seksikkäästi keinuen. Ja täytyy mainita – että tällä kerralla DM:n toinen keskeinen voimahahmo, Martin Gore ei ollut pukeutunut ihan yhtä mauttomasti kuin kiertueilla monesti. Bändin kolmas varsinainen jäsen, paksusankaisten lasien taakse verhoutunut Andrew Fletcher oli oma eleetön itsensä. Tällä kerralla en huomannut hänen tavaramerkkiään Fletch-käsiläpytyksiä, mikä johtui ehkä vain huonosta näkyvyydestä lavalle. Muut kiertuemuusikot esiintyivät varmasti, ja Anton Corbijnin lavagrafiikka oli ehkä vielä hienompaa kuin muutamalla edellisellä kiertueella.

Illan pimetessä myös sade yltyi

Kahden lämppärin (mainitse) jälkeen esiintynyt Depeche Mode aloitti keikkansa noin kello 20 ja lopetti 22.30. Sen jälkeen valuimme ulos stadionilta yhden katsomoaidankin sankarillisesti ylittäen bussijonoon. Bussijonosta siirryimme hikisen ja märän bussin kautta rautatieaseman vessajonoon ja lippujonoon, jonka jälkeen seisoimme matkan maasta toiseen, Bratislavasta Wieniin, muiden keikkakävijöiden kanssa minipituisessa lähijunassa. Taksimatkan – läpi sateisen ja hiljaisen kaupungin – jälkeen olimme kotona kahdeksannessa kaupunginosassa puoli kahden aikaan yöllä uitettuina mutta onnellisina.

Bratislavan Inter-stadion tyhjenemässä konsertin jälkeen

Toscaa festivaaleilla

Perjantai-iltana kävimme Wienin Minoriten-kirkossa kuuntelemassa Tosca-nimisen konemusiikkiyhtyeen “No Hassle” -levynjulkkarikeikkaa. Kyse siis ei ollut Puccinin oopperasta.
Koska olin taas pölähtänyt paikalle Grazista samana päivänä, en ollut katsonut etukäteen, mistä bändistä oli edes kyse. Konsertti kuului Wienin kaupunkifestivaaliin, ja se oli ilmainen. Onneksi saavuimme kirkolle tuntia ennen konsertin alkua, sillä paikalle oli jo silloin kertynyt jonoa. Lopulta jono kiersi ympäri suunnilleen koko kirkon, ja me onnistuimme pääsemään sisään melkein viimeisten joukossa – osittain siksi, että pimeän tultua härskeimmät etuilijat sulautuivat jonon alkupäähän.
Keikka oli ok, sellaiset kolme tähteä viidestä. Kirkossa oli visualisointeja. Kolme keski-ikäistä muusikkoa (joista kahdella Scorpions-tyyliset pitemmät kiharat, ei sentään viiksiä) soitti akustisilla mausteilla varustettua elektronista musiikkia, joka minulle toi vähän mieleen Tangerine Dreamin uudemman tuotannon. Parhaimmat jaksot olivat sellaisia, joissa kirkkoon eri puolille sijoitetut kaiuttimet tuottivat tilaääniä, muun muassa sateen solinaa, kuiskauksia ja puhetta. Konserttipaikkana holvikirkko – koleudestaan huolimatta – oli kiinnostava.
Googlasin bändiä ja levyä keikan jälkeen, jolloin sitten selvisi, että Tosca on itävaltalaisten Richard Dorfmeisterin and Rupert Huberin 1990-luvun puolimaista pystyssä ollut yhtye. Itselleni ja varmaan monelle muullekin Dorfmeister on tuttu Kruder&Dorfmeister dj-kaksikosta, joiden tuotantoa edelleenkin pidän kyllä parempana kuin livenä kuulemaani Toscaa. Ei se huono ollut, mutta ei mitään kovin mullistavaakaan.