Verkostopalvelusodat

Tätäkin videota aion käyttää opetuksessa: http://current.com/items/88913552_social-networking-wars.htm

Mario-protesti

Törmäsin sattumalta oheiseen YouTube-videoon:

Video on hyvä esimerkki digitaalisiin peleihin liittyvistä intermediaalisista viittauksista. Nimenomaan Mario ja Pac-Man lienevät kaikkein ikonisimpia pelejä, sellaisia, joita kaikkein useimmiten parodioidaan videoissa ja jopa pihaleikeissä. Näistä peleistä on myös paljon kopioversioita ja hahmoja on tuotteistettu paitoihin, muihin vaatteisiin sekä kulutustavaroihin. Videopelisukupolvi ei enää sonnustaudu välttämättä rock-tähden kuvilla somistettuihin vaatekappaleisiin vaan saattaa kantaa ylpeänä Pac-Man-t-paitaa tai Mario-pipoa.

Katsotaan ruutua yhdessä

Kesäkuusta elokuuhun Wienin raatihuoneen torilla on suuri ulkoilmakatsomo. Ihmiset kokoontuvat seuraamaan – joka ilta sankoin joukoin – ilmaiseksi jättimäiseltä videoruudulta oopperaa, rock-konsertteja, balettia ja muuta viihdettä. Urheilua ei kuitenkaan ole tarjolla, niin kuin useimmissa public viewing -tilaisuuksissa sporttibaareissa tai suurten urheilukilpailujen yhteydessä jopa stadioneilla tai halleissa.

Kokemus on osin erilainen kuin livetapahtumissa. Nyt oopperaa ei tarvitse tuijottaa hiiren hiljaa, vaan välillä voi livahtaa ruoka-alueelle syömään tai hakemaan olutta tai viiniä katsomoon. Ja jos esitys tuntuu tylsältä, voi lähteä kokonaan pois. Esiintyjiä ei näe oikeasti, mutta toisaalta taitavan ohjaajan käsittelyssä pääsee seuraamaan läheltä laulajien ja sivuhenkilöiden ilmeitä ja eleitä. Äänentoisto on verraten hyvää.

Ihmiset lienevät tottuneet ruudun katseluun myös livetilanteissa. Livekonserteissa esitystä on usein helpompi seurata videoscreeniltä, jos väkeä on paljon ja jos ei halua raivata tietään eturiviin. Ja ainakin itse olen eksyksissä sellaisissa urheilukilpailuissa, joissa hidastuksia ja ottelutilanteita ei pääse seuraamaan uusintoina videotaululta. Urheilutapahtumiin täytyy keskittyä eri tavalla, eikä se tunnu helpolta. Urheilu onkin niin läpikohtaisin medioitunutta, että “puhdas” kokemus ilman selostuksia ja kuvaruutuja tuntuu katsomossa kummalliselta. Sama ilmiö alkaa tulla yhä voimakkaammin esiin myös konserteissa ja kohta jopa oopperassa.

Jotkin asiat vielä kuitenkin aiheuttavat hämmennystä, kun tuijotan väkijoukossa jättimäistä videotaulua: pitäisikö muutaman vuoden takaisille taltioinneille taputtaa kunkin artistin lopetettua esityksensä? Pitäisikö käsiä läpyttää kunkin nauhoitetun ooppera-aarian jälkeen?

LiveAfrica-konsertin (2005) lähetys Wienin raatihuoneenpuistossa 27.7.2009.

Kännykkäkarkkeja

Juhannuksena Wienissä järjestettiin katufestivaali, jonka kuluessa eri teknobileiden ja festivaalien järjestäjät mainostivat itseään bilettämällä rekka-autojen lavalla kaupungin keskustaa kiertäen. Juhliva yleisö seurasi suosikkiautojaan, ja yleisöä seurasivat myös mainostajat. Tällaisia makeita mainoslahjoja jakoi mobiilioperaattori T-Mobile:

Miljoona netistä?

Luin äskettäin Jonathan Maitlandin kirjan How to make your Million from the Internet – And what to do if you don’t vuodelta 2001 (pokkaripainos 2002). Tv-juontaja Maitland otti kiinnelainan taloonsa ja sijoitti saamansa 50 000 puntaa osakkeisiin. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos kertoo Maitlandin sijoituskokeiluista keskellä netin sijoituskuumetta ja IT-kuplan puhkeamista.

Kun parhaillaan viimeistelemme syksyllä ilmestyvää Internetin kulttuurihistoria -tietokirjaamme, Maitlandin teos toimi minulle mainiona aikalaislähteenä nettihypen kuumenemisesta vuosituhannen vaihteessa. Tuota päiväkirjan ja sijoitusoppaan sekoitusta oli mukana lukea nyt muutama vuosi myöhemminkin. Kirjan viehätys ei ehkä niinkään ole riskisijoitusjännitysnäytelmän seuraamisessa vaan myös siinä, että kirjassa käsitellään myös ihmissuhteita, Maitlandin kavereita sekä (mahdollisen) rakkaussuhteen kehittymistä. Ilman tätä puolta kirja olisi varmasti saanut vain murto-osan lukijoistaan.

Depeche Mode valloitti märässä Bratislavassa

Bussipysäkeilläkin mainostettiin keikkaa. Kuva otettu bussin sisältä ennen ovien sulkeutumista Bratislavan rautatieaseman edessä

Brittiläinen syntsapop-klassikko Depeche Mode konsertoi eilen Bratislavassa osana Tour of the Universe -kiertuettaan, ja suuntasimme Wienistä naapurimaahan konserttikäynnille. Yhtye esiintyy Itävallassa vasta loppuvuodesta, jolloin olemme jo takaisin Suomessa. Olin ollut DM:n keikoilla useita kertoja aiemmin Suomessa Helsinki Areenalla, mutta odotin innolla ensimmäistä stadionkeikkaani. Paikan päällä tosin paljastui, että Bratislavan jalkapalloon ja yleisurheiluun tarkoitettu Inter-”stadion” ei tosin muistuttanut Helsingin olympiastadionia vaan pikemminkin Porin Isomäen yleisurheilu- ja jalkapallostadionia (lempinimeltään Ikuisen Tuulen Stadion) tai Turun Kupittaan jalkapallostadionia – ennen remonttia.

Vaikka netistä ei meinannut löytyä selkeitä ohjeita stadionille pääsemiseksi julkisilla kulkuvälineillä, pääsimme melko helposti paikalle Bratislavan rautatieasemalta bussilla. Saimme onneksi apua slovenialaiselta ystävältäni, joka lähes kielitaitoisena pystyi kaivamaan netistä meille tarvittavan kulkutiedot bussiaikatauluineen ja satelliittikuvineen. Satelliittikuvasta hän päätteli stadionin todennäköisen sisäänkäynnin suunnan.

Nokia näkyi vahvasti stadionilla ja sen ulkopuolella, josta tämä kuva

Paikalla ei näyttänyt olevan narikkaa, ja järjestysmies dumppasi tylysti mukana olleet vesipullomme, eväämme (hapankorppuherkut, nyyh!) ja sateenvarjomme portin sivuun. Ne olivat kiellettyjä. Tavaroiden ”säilytyspaikka” ei antanut paljon toivoa jälleennäkemisestä, ja kun tulimme konsertin jälkeen samaan paikaan, sateenvarjoa ei enää tietenkään ollut enää missään. Otimme ensi hätään maasta mukaan jonkun muun rikkinäisen sateenvarjon.

Sadevarusteet olivat konsertissa todella tarpeen, sillä ilma muistutti todella Suomen kesäfestareiden tavallisia ilmasto-olosuhteita. Valitettavasti Pori Jazz -varustuksemme kumisaappaineen, sadepukuineen ja sadelakkeineen olivat koto-Suomessa, joten olimme nyt vähän puutteellisin kamoin liikkeellä.

Konsertin aikana sade taukosi välillä mutta yltyi taas loppua kohden melkoisesti. Siinä vaiheessa yhteen pakkautuneen väkijoukon suoja ei enää riittänyt, ja lopputulos oli lähes likomärkä. Onneksi stadionin maa oli pääosin peitetty suojapeitteellä, joten touhu ei mennyt festarimutapainiksi. Tuntui siltä, että konserttiyleisö alkoi lopussa väsähtää rankkaan sateeseen, mutta pääosin tunnelma oli mahtava – varsinkin alhaalla lähellä lavaa, jossa seisoimme. Kaarrekatsomo täyttyi sekin, mutta siellä näytti olevan valjumpi meininki. Ei alhaalla tällainen pikkuihminen paljon mitään nähnyt, eivätkä sounditkaan olleet täydelliset mutta innostuneessa, käsiä heiluttavassa ja laulavassa tungoksessa oli mainiota osallistua moiseen joukkoinnostukseen.

Jotain saattoi nähdä lavan ja videotaulujen lisäksi myös ihmisten kännyköiden ja digikameroiden ruuduilta. Ei ihme, että kiertueen yksi pääsponsori on Nokia. Niin tärkeässä osassa digilaitteet ovat tällaisissa konserttitapahtumissa: Ihmiset (minä mukaan lukien) soittelevat toisille ”Arvaas missä olen ?” -puheluja, yrittävät paikallistaa kavereitaan paikalta soittojen ja tekstareiden avulla sekä ennen kaikkea tallentavat pätkiä esityksestä, itsestään ja muusta yleisöstä kuvaamalla ja videoimalla. Ilmeisesti jotkut olivat lähettäneet lyhyitä viestejä muun muassa biisilistoista jo konsertin aikana Depeche Mode -keskustelupalstoille Internetiin.

Kuinka monta kameraa ja kännykkäkameraa löydät kuvasta?

Olin etukäteen siinä käsityksessä, että itäeurooppalaiset DM-fanit ovat fanaattisempia kuin muualla. Vaikea sanoa, mutta yleisön yleisilme oli ehkä rokimpi kuin vaikkapa Suomessa, yhtä keski-ikäinen jo tätä nykyä tosin. Kaapinkokoiset slovakialaiset rokkikarpaasitkin kuitenkin tuntuivat tarpeen tullen herkistyvän hiljaa kuuntelemaan keikan balladijaksoja (Martin Goren putkeen laulamat Little Soul ja Home), jonka jälkeen taas huudettiin ja hyppelehdittiin reippaampien biisien tahdissa. Eniten innostusta tuntuivat herättävän vanhat klassikkobiisit (A Question Of Time, Fly On The Windscreen, Never Let Me Down Again). Lähes kaikki muutkin saivat hyvän vastaanoton, vaikka pari uusimman levyn (Sounds of the Universe 2009) heikointa livekipaletta (erityisesti Come Back) ohitettiin aika kevyesti. Itsekin huokaisin helpotuksesta, silloin kun tiesin että uusimman levyn pakolliset kappaleet olivat ohi (olin katsonut aiempien keikkojen biisilistan etukäteen netistä).

Depeche Mode on juuri saapunut lavalle

Keikka oli yksi parhaista, joilla olen ollut, vaikkeivät esitetyt kappaleet tai niiden sovitukset tuottaneetkaan suurempia yllätyksiä edellisten kiertueiden keikkoihin verrattuna. Vanhoja biisejä ei tosin esitetä alkuperäisessä asussaan, vaan ne ovat saaneet kaikki tuoreen vivahteensa. Biisejä esitettiin tasaisesti monilta levyiltä, mutta kaikkein varhaisimmat oli jätetty pois. Yhtään kappaletta Depeche Mode ei soittanut Exciter-levyltäkään (2001) – mikä nyt ei ole kovin suuri ihme, koska se on ehkä yhtyeen surkein pitkäsoitto. Myös edellinen levy, Playing the Angel (2005), oli jo unohdettu yhtä biisiä lukuun ottamatta (Precious) – ehkä vähän turhaan, vaikka varmasti fanit olivat tulleet kokemaan nimenomaan vanhoja klassikoita, joita välillä sairastellut laulaja David Gahan tulkitsi tuttuun tyyliin lanteet seksikkäästi keinuen. Ja täytyy mainita – että tällä kerralla DM:n toinen keskeinen voimahahmo, Martin Gore ei ollut pukeutunut ihan yhtä mauttomasti kuin kiertueilla monesti. Bändin kolmas varsinainen jäsen, paksusankaisten lasien taakse verhoutunut Andrew Fletcher oli oma eleetön itsensä. Tällä kerralla en huomannut hänen tavaramerkkiään Fletch-käsiläpytyksiä, mikä johtui ehkä vain huonosta näkyvyydestä lavalle. Muut kiertuemuusikot esiintyivät varmasti, ja Anton Corbijnin lavagrafiikka oli ehkä vielä hienompaa kuin muutamalla edellisellä kiertueella.

Illan pimetessä myös sade yltyi

Kahden lämppärin (mainitse) jälkeen esiintynyt Depeche Mode aloitti keikkansa noin kello 20 ja lopetti 22.30. Sen jälkeen valuimme ulos stadionilta yhden katsomoaidankin sankarillisesti ylittäen bussijonoon. Bussijonosta siirryimme hikisen ja märän bussin kautta rautatieaseman vessajonoon ja lippujonoon, jonka jälkeen seisoimme matkan maasta toiseen, Bratislavasta Wieniin, muiden keikkakävijöiden kanssa minipituisessa lähijunassa. Taksimatkan – läpi sateisen ja hiljaisen kaupungin – jälkeen olimme kotona kahdeksannessa kaupunginosassa puoli kahden aikaan yöllä uitettuina mutta onnellisina.

Bratislavan Inter-stadion tyhjenemässä konsertin jälkeen

Knausin kirjoitusautomaatti

Wienin tekniikan museossa (Technischen Museum Wien) oli juhannuksena 100 museotuntia -tapahtuma, jonka aikana museo oli auki yötä päivää ilmaiseksi. Museokävijöille tarjottiin perusnäyttelyn lisäksi myös luentoja, klassikkoelokuvia Chaplinin Nykyajasta ja Langin Metropoliksesta Bladerunneriin sekä teknisiä esityksiä. Sadan tunnin aukiolo huipensi museon satavuotisjuhlat.

Museossa esiteltiin muun muassa jonkinlaista kauko-ohjattavaa ilmassa liikkuvaa medusaa.

Museorakennus, jonka peruskiven muurasi keisari Frans Josef 20. kesäkuuta 1909, sijaitsee lähellä Schönbrunnin palatsia ja puistoa. Museossa on näyttelytilaa kaikkiaan 22 000 neliömetriä, jotka on jaettu muun muassa liikennettä, mediateknologiaa, energiaa, massatuotantoa, raskasta teollisuutta sekä musiikki-instrumentteja käsitteleviin osastoihin. Siinä missä aiemmin vierailemani Bratislavan tekniikan museo oli perinteisen öljyinen, valtavien koneiden vaikuttavuuteen perustuva tekniikan museo, Wienin museo muistutti vahvemmin tiedekeskusta, jossa on satsattu visualisointiin sekä kokeiltavuuteen. Hauska yksityiskohta olivat toisen kerroksen muovilieriöt, joiden sisällä saattoi tutustua sähkön ja robotiikan populaarimarkkinointiin. Monista muista pääkaupunkien tekniikan museoista Wienin erottavat mielestäni nimenomaan laadukkaat musiikki-instrumenttien ja massatuotannon osastot. Muut osastot ovat hyvin samankaltaisia kuin muuallakin.

Jos Wienin luonnonhistorialliseen museoon piti mennä katsomaan Willendorfin Venusta, niin myös tekniikan museosta löytyi omakohtainen kulttiesine. Hieman vaikealta paikalta, ylimmän kerroksen porrastasanteelta löytyi etsimäni laite, Friedrich von Knaussin (1724-1789) vuonna 1760 suunnittelema kirjoitusautomaatti. Se pystyi kirjoittamaan lyhyitä kaunokirjoitustekstejä mustekynää aina välillä uudelleen kastaen metalliselle lieriölle tallennettujen ohjeiden mukaan. Tässäkin laitteessa taidokkaan mekaniikan ohella olennaista oli koristeellinen ja mahtava esille tuonti kirjoittavine jumalattarineen ja kultauksineen. Hovimekaanikko Knaus suunnitteli myös muita automaatteja, kuten puhekoneita, mutta niitä ei ole laajemmin säilynyt.

Tutustuin Knausiin ja hänen automaattiinsa lukiessani vastikään Robert Löhrin Der Schachautomat (2005) -kirjan englanninkielistä käännöstä. Teos kuvaa fiktiivisesti paroni Wolfgang von Kempelenin (1734-1804) kuuluisan 1770 Wienissä esitellyn shakinpeluukoneen varhaisvaiheita. Vaikka teos perustuukin tositapahtumiin, osa kirjassa kuvatuista henkilöistä ja tapahtumista on keksittyjä. Hovimekaanikko von Knaus esiintyy myös kirjassa automaatteineen sivuhenkilönä.

Sittemmin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja esitelty von Kempelenin shakkiautomaatti tuhoutui shakkilautaa lukuun ottamatta tulipalossa Philadelphiassa 1854. Siitä on rakennettu myöhemmin kopioita, ja Wienin tekniikan museossa voi tutustua shakkikoneen kolmiulotteiseen multimediaesitykseen, jossa näytetään myös, miten automaatin sisään oli piilotettu shakkia todellisuudessa pelaava ihminen. Kone – niin mestarillinen ja kiehtova kuin se olikin – perustui siis huiputukseen. Knausin kirjoitusautomaatti sen sijaan on ehta, pelkästään mekaniikkaan, pohjaava koje.

Jättikännykkä söi nuoren

Ettekö usko? No katsokaa tätä kuvaa:

Otin kuvan tänään Chicagossa Michigan Avenuella.

Takatukka, syntikka ja sulku

Lauantaina matkasimme “nostalgiajunalla” (=vanhat, normaaliliikenteestä poistetut vaunut, joita ajelutetaan silloin tällöin turistien iloksi) aprikooseistaan tunnetulle Wachaun alueelle. Olimme saaneet vinkin, että Tonavaa ei kannata risteillä Wienistä Bratislavaan tai Budapestiin vaan mieluummin yläjuoksun suunnalla – ainakin jos haluaa nauttia komeammista maisemista.

Hyppäsimme junasta Melkissä, jonka maisemaa hallitsee kukkulalla sijaitseva giganttinen luostari. Luostari on tunnettu myös Umberto Econ kirjasta Ruusun nimi, tosin nykyinen luostari on rakennettu aiemmin palaneen sijoille, eikä luostarin näyttävästä kirjastosta saa aivan samanlaisia fiiliksiä kuin sen keskiaikaisesta edeltäjästä. Ruusun nimen tappavia ja kadonneiksi luultuja antiikin käsikirjoituksiakaan ei luostarikirjastossa näkynyt – tai ne oli tietenkin suljettu salaovien taakse.

Luostari oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, ja pari munkkiakin siellä vilahti päivähartauden aikana turistiryhmien puristuksessa. Luostarin puistoon oli toteutettu hienoja äänitaideteoksia (mm. “puhuvia ja laulavia kiviä”), ja interaktiivista museomediaa oli hyödynnetty mukavalla tavalla sisällä näyttelytiloissa.

Luostarikäynnin jälkeen suuntasimme useita tunteja kestäneelle jokiristeilylle, joka päättyi Wieniin. Henkilökunta tarjoili viiniä, olutta ja tietenkin schnitseleitä perunasalaatilla. Risteilyaluksen kansimies näytti kuin suoraan saksalaisesta poliisisarjasta reväistyltä lainehtivine takatukkineen ja muhkeinen viiksineen. Yhden miehen vitsaileva syntikkabändi (ei takatukkaa eikä viiksiä tosin) vei puolestaan ruotsinlaivaviihteen äärimmilleen. Shown kliimaksina toimivat Wienin iltavalojen loimussa soitetut Keisarin ja Tonava kaunoinen -valssit.

Joka tapauksesta maisemat Melkistä eteenpäin olivat klassisen upeat: mutkittelevia joenmutkia, luostareita, linnoja, kukkuloita, kyliä ja kaupunkeja, viini- ja aprikoosipuutarhoja. Näimme myös Willendorfin Venuksen kotiseudut sekä Richard Leijonanmielen vankipaikan rauniot – ja Dürnsteinin kirkon karamellis-fallisen rokokootornin. Kremsin jälkeen maisema muuttui, ja tasaisen ja teollisen maiseman kohokohtia olivat lähinnä kaksi patosulkua, joiden läpi meneminen toi uuden teknisen aspektin matkantekoon. Luultavasti saamamme vinkki piti siis paikkansa. Niin houkuttelevalta kuin Wien-Budapest-risteily kuulostaakin, enemmän nähtävää on kauempana yläjuoksun suunnassa Wachaun alueella tai vielä lähempänä Saksan rajaa.

Hi-taaaaaas-ti netissä

Olen päivittänyt viime aikoina laiskemmin tätä blogia. Yhtenä syynä on ollut se, että toukokuun alusta kodin nettiyhteys on toiminut suunnilleen vanhan modeemin nopeudella. Vinkuna vain puuttuu, eikä kokemus tunnu erityisen nostalgiselta.

Selvisi, että meidän mokkulanettiyhteydessämme on datasiirtokiintiö: kuukausittain saa siirtää 3 gigaa dataa. Kun kiintiö tuli täyteen (mikä ei ole kovin ihme, jos päivässä voi siirtää vain noin 100 megaa), yhteys ei onneksi katkennut, hidastui vain lähes sietämättömän hitaaksi. Nopea yhteys palaa toivon mukaan kuun puolivälissä, kun uusi laskutuskausi käynnistyy.

Nopeampaa yhteyttä voin onneksi käyttää töissä Grazissa. Sain myös väliaikaiset tunnarit Wienin yliopistolle, jossa käyn pitämässä vierailuluennon. Wienin yliopiston nettiyhteys toimii myös kampusalueen puistossa – mihin lienee nyt siis ihan pakko suunnata ulkoterassille tai nurmikolle nettailemaan, kun ulkona on yli 20 astetta lämmintäkin